
Suomalaisille kahvi maistuu, ja kahvittelun voi sanoakin olevan meille melkoista kansanhuvia. Kahvipöytä kokoaa meidät yhteen, ja sen ääressä jaetaan ilot ja surut, arkiset huolet ja juhlahetket. Kuppi kuumaa kädessä ja kastettavaa toisessa, ja maailma onkin taas parempi paikka.
Arjen katkaisevalla iltapäiväkahvilla maistuu pikkuleipä tai kanelikorppu, mutta joskus on paikallaan kattaa tarjolle sen seitsemää sorttia. Kahvipöytään katetaan tavallisesti makeita herkkuja – keksejä, pullaa, kakkua, leivoksia – mutta myös suolapalalla on paikkansa, kun rakennetaan runsaampaa tarjoilua.
Retro vai klassikko
Pitkän kahvitteluperinteemme kunniaksi pöytään katetaan tällä kertaa klassikoita pienellä tvistillä. Keskellä kohoaa marttajärjestön 125-vuotisjuhlakakku, Martan marjalotta, jossa maistuvat metsämarjat. Sen rinnalle leivotaan omenainen keikauskakku, ranskalaistyylisiä tuulihattuja ja tartaletteja, kotoisia kanelipikkuleipiä sekä suolaiseksi rapeita vannikkeita ja mehevää leipäkranssia.






Eräänä syksynä keitin omenoista seitsemän litraa mehua. Kippasin sekaan sokeria ja pullotin mehun lasipulloihin. Seuraavaksi siirsin omenamäskin toiseen kattilaan, surautin sen sauvasekoittimella sileäksi ja keitin hilloksi. Sitä tuli nelisen litraa.
Lue myös: Korjaamisen ihme: käyttökelvoton muuttuu toimivaksi
Kun myöhemmin yritin kaataa mehua lasiin, se ei tullut pullosta ulos. Hillo puolestaan oli hyvin vetistä. Olin vahingossa laittanut mehuun hillosokeria ja hilloon tavallista sokeria.

Kaivelin omenahyytelöä pullosta villapaitojen neulomiseen tarkoitetulla puikolla ja totesin, että palaset maistuvat ihan hyviltä. Loput hyytelöt menivät kuitenkin roskiin, koska ei niitä kukaan jaksanut enempää kaivella. Hillon söimme puuron ja lättyjen päällä. Hyvää se oli, vaikka olikin löysempää, kuin mihin olemme tottuneet.
Jälkeenpäin olen saanut kuulla sisaruksiltani, että käytän vähän tönkömpää sokeria.
Sokerit sekaisin
Olen niin tehomartta, että kun keitän omenamehua, hyödynnän mäskin vielä hilloon. Se onnistuu, kun ottaa ompuista ennen mehustamista kannat, siemenkodat ja huonot pinnat pois. Olen oppinut konstin mummultani.
Lue myös: Kasvikset kotipuutarhasta – huoli ympäristöstä sai muutoksen aikaan
Eräänä syksynä keitin omenoista seitsemän litraa mehua. Kippasin sekaan sokeria ja pullotin mehun lasipulloihin. Seuraavaksi siirsin omenamäskin toiseen kattilaan, surautin sen sauvasekoittimella sileäksi ja keitin hilloksi. Sitä tuli nelisen litraa.



Kun myöhemmin yritin kaataa mehua lasiin, se ei tullut pullosta ulos. Hillo puolestaan oli hyvin vetistä. Olin vahingossa laittanut mehuun hillosokeria ja hilloon tavallista sokeria.
Kaivelin omenahyytelöä pullosta villapaitojen neulomiseen tarkoitetulla puikolla ja totesin, että palaset maistuvat ihan hyviltä. Loput hyytelöt menivät kuitenkin roskiin, koska ei niitä kukaan jaksanut enempää kaivella. Hillon söimme puuron ja lättyjen päällä. Hyvää se oli, vaikka olikin löysempää, kuin mihin olemme tottuneet.
Mikä mokapala?
Moni martta on kätevä, pätevä ja etevä. Mutta joskus marttakin mokaa. Puuro palaa pohjaan, viherkasvi kuukahtaa kuivuuteen, villapaidat kutistuvat kuumassa pesuohjelmassa… Aluksi se kiukuttaa, vähitellen hymyilyttää, ja kun aikaa kuluu, voi sen jo jakaa toisillekin.
Martan mokapala ei naureskele kenenkään kustannuksella, vaan kertoo enemminkin, että tekevälle sattuu. Ja jos hyvin käy, niin virheistä myös oppii.